Kerron ensialkuun hieman omasta taustastani, jotta voit lähestyä minun tarinaani tarkemmin.
Olen siis tullut kodista, jossa asiat eivät menneet hyvin. Isäni ja äitini eivät minua pystyneet hoitamaan ja minut adoptoitiin isovanhemmilleni jo vauvasta lähtien. Kaikesta huolimatta sain vauvasta asti kärsiä ja pelätä omassa kodissani, koska isäni oli väkivaltainen ja hakkasi milloin mitäkin, jopa isovanhempieni tykönä. Hän kävi siellä lähes päivittäin kinumassa rahaa ja uhkailemassa. Milloin heitti sakset sojottamaan erään sukulaiseni reiteen pystyyn ja milloin kiristi mummoani, että jos ei saa rahaa, minut vietäisiin lastenkotiin. Olen siis tottunut elämään pelossa pienestä lähtien. Kasvoin murheen, pelon ja ahdistuksen ilmapiirissä. Kouluajatkaan eivät oloani helpottaneet. Minut otettiin heti ensimetreistä muiden oppilaiden silmätikuksi ja minua kiusattiin vuosikaudet, koko peruskoulun ajan. Olen elänyt läpi lukemattomien helvettien, enkä voi väittää etteikö se olisi muokannut persoonaani.
Olosuhteet voivat vaihdella, mutta me, jotka olemme kokeneet lapsuudessamme hylkäämistä ja väkivaltaa- vaikka olisi vain "syntymistä väärään aikaan" - sisäistämme sanoman, että olemme häpeällisiä, ei-toivottuja ja merkityksettömiä. Valheiden seurauksena kehitämme käyttäytymismalleja, joilla yritämme suojella itseämme vihamielisessä maailmassa. Koska olemme kokeneet kaikkein syvimmän tason hyökkäyksiä identiteettiämme vastaan, teemme mitä tahansa lievittääksemme kipua yksinkertaisesti selviytyäksemme.
Yksi selviytymistavoistani oli sarkastinen huumori. Huumorin ydin oli, että sain ihmiset "polvilleen" tuntemaan itsensä tyhmiksi ja merkityksettömiksi. Tietenkään en tajunnut aiheuttavani heille pahaa mieltä.
Heitin huulta ihmisten vajavaisuuksista kuvitellen olevani hyvinkin hauska, vaikka jokainen nauru maksoi jollekin palasen hänen sydäntään.
Hieman yli vuosi sitten isäni kuoli. Isän kuolema sai aikaan syvän menetyksen tunteen ja hylkäämisen pelon sielussani. Olen siitä asti pelännyt, että seuraavaksi lähtee toinen läheinen.
Kun tulin uskoon kaksi vuotta sitten, olin erittäin syvässä masennuksessa. En enää nähnyt mitään syytä elää. Herra minut pelasti oudolla tavalla, jota en vielä oikein itsekään täysin ymmärrä.
Eilen lukiessani "Elämä kuninkaan perheessä" siinä Kris Vallotton on kokenut lähes identtisen menneisyyden omaani verrattuna. Jopa hätkähdin monessa kohtaa. Seuraavaa perinnönsaantia en ole kokenut, mutta halusin ottaa sen olennaiseksi osaksi opetustani:
Eräs seurakuntalainen oli saanut käskyn Jumalalta lahjoittaa Krisille osuuden perinnöstään ja Kris oli saanut shekin 30 tuhannen dollarin edestä. Kris oli hyppinyt ja pomppinut tasajalkaa innoissaan asiasta, mutta jonkin ajan kuluttua jokin oli pielessä. Kris alkoi vältellä tätä perinnön antajaa, vaikka ei ollut mitään syytä tehdä niin. Hän ei kehdannut kohdata jostain kumman syystä enää kyseistä ihmistä. Ja alkoi vältellä hinnalla millä hyvänsä tapaamasta tätä. Lopulta Kris ei meinannut enää öisin saada nukuttua ja halusi tietää, mistä tuo käytös oikein johtui. Tässä ote kirjasta:
Kris oli kysynyt Herralta, että" tiedätkö sinä, mikä minua vaivaa?"
"Tiedän.", Herra vastasi.
"No mikä?" , kysyin varovaisesti.
"Haluatko todella tietää?", Herra kysyi.
Kysymys oli hyvin paljastava. Minua itse asiassa jännitti aika tavalla saada tietää, mikä minussa oli vikana, koska olin elänyt pitkät ajat niin sanotusti laput silmilläni. John Maxwell sanoi kerran: "Ihmiset muuttuvat, kun heitä sattuu niin paljon, että heidän täytyy muuttua; kun he oppivat riittävästi halutakseen muuttua, tai kun he saavat vastaanottaa riittävästi kyetäkseen muuttumaan. "Tajusin, että minua sattuu niin paljon, että minun täytyy muuttua!
"Haluan, Herra", vastasin.
Jeesus sanoi: "Sinun ongelmasi on se, että et rakasta itseäsi riittävästi kokeaksesi olevasi kolmenkymmenen tuhannen dollarin arvoinen. Pelkäät, että jos tuo antelias kaveri oppii tuntemaan sinut, hän katuu antamistaan. Sen vuoksi et halua päästää häntä lähelle sinua."
Ahdistukseni syveni. En enää voinut kieltää, ettenkö tarvinnut apua. Kysyin, mitä minun pitäisi tehdä.
"Opettele rakastamaan itseäsi yhtä paljon kuin Minä rakastan sinua. Kun se tapahtuu, odotat myös muiden ihmisten rakastavan sinua enemmän sitä mukaa kun he oppivat tuntemaan sinut paremmin." Hän vastasi.
Olen siis tullut kodista, jossa asiat eivät menneet hyvin. Isäni ja äitini eivät minua pystyneet hoitamaan ja minut adoptoitiin isovanhemmilleni jo vauvasta lähtien. Kaikesta huolimatta sain vauvasta asti kärsiä ja pelätä omassa kodissani, koska isäni oli väkivaltainen ja hakkasi milloin mitäkin, jopa isovanhempieni tykönä. Hän kävi siellä lähes päivittäin kinumassa rahaa ja uhkailemassa. Milloin heitti sakset sojottamaan erään sukulaiseni reiteen pystyyn ja milloin kiristi mummoani, että jos ei saa rahaa, minut vietäisiin lastenkotiin. Olen siis tottunut elämään pelossa pienestä lähtien. Kasvoin murheen, pelon ja ahdistuksen ilmapiirissä. Kouluajatkaan eivät oloani helpottaneet. Minut otettiin heti ensimetreistä muiden oppilaiden silmätikuksi ja minua kiusattiin vuosikaudet, koko peruskoulun ajan. Olen elänyt läpi lukemattomien helvettien, enkä voi väittää etteikö se olisi muokannut persoonaani.
Olosuhteet voivat vaihdella, mutta me, jotka olemme kokeneet lapsuudessamme hylkäämistä ja väkivaltaa- vaikka olisi vain "syntymistä väärään aikaan" - sisäistämme sanoman, että olemme häpeällisiä, ei-toivottuja ja merkityksettömiä. Valheiden seurauksena kehitämme käyttäytymismalleja, joilla yritämme suojella itseämme vihamielisessä maailmassa. Koska olemme kokeneet kaikkein syvimmän tason hyökkäyksiä identiteettiämme vastaan, teemme mitä tahansa lievittääksemme kipua yksinkertaisesti selviytyäksemme.
Yksi selviytymistavoistani oli sarkastinen huumori. Huumorin ydin oli, että sain ihmiset "polvilleen" tuntemaan itsensä tyhmiksi ja merkityksettömiksi. Tietenkään en tajunnut aiheuttavani heille pahaa mieltä.
Heitin huulta ihmisten vajavaisuuksista kuvitellen olevani hyvinkin hauska, vaikka jokainen nauru maksoi jollekin palasen hänen sydäntään.
Hieman yli vuosi sitten isäni kuoli. Isän kuolema sai aikaan syvän menetyksen tunteen ja hylkäämisen pelon sielussani. Olen siitä asti pelännyt, että seuraavaksi lähtee toinen läheinen.
Kun tulin uskoon kaksi vuotta sitten, olin erittäin syvässä masennuksessa. En enää nähnyt mitään syytä elää. Herra minut pelasti oudolla tavalla, jota en vielä oikein itsekään täysin ymmärrä.
Eilen lukiessani "Elämä kuninkaan perheessä" siinä Kris Vallotton on kokenut lähes identtisen menneisyyden omaani verrattuna. Jopa hätkähdin monessa kohtaa. Seuraavaa perinnönsaantia en ole kokenut, mutta halusin ottaa sen olennaiseksi osaksi opetustani:
Eräs seurakuntalainen oli saanut käskyn Jumalalta lahjoittaa Krisille osuuden perinnöstään ja Kris oli saanut shekin 30 tuhannen dollarin edestä. Kris oli hyppinyt ja pomppinut tasajalkaa innoissaan asiasta, mutta jonkin ajan kuluttua jokin oli pielessä. Kris alkoi vältellä tätä perinnön antajaa, vaikka ei ollut mitään syytä tehdä niin. Hän ei kehdannut kohdata jostain kumman syystä enää kyseistä ihmistä. Ja alkoi vältellä hinnalla millä hyvänsä tapaamasta tätä. Lopulta Kris ei meinannut enää öisin saada nukuttua ja halusi tietää, mistä tuo käytös oikein johtui. Tässä ote kirjasta:
Kris oli kysynyt Herralta, että" tiedätkö sinä, mikä minua vaivaa?"
"Tiedän.", Herra vastasi.
"No mikä?" , kysyin varovaisesti.
"Haluatko todella tietää?", Herra kysyi.
Kysymys oli hyvin paljastava. Minua itse asiassa jännitti aika tavalla saada tietää, mikä minussa oli vikana, koska olin elänyt pitkät ajat niin sanotusti laput silmilläni. John Maxwell sanoi kerran: "Ihmiset muuttuvat, kun heitä sattuu niin paljon, että heidän täytyy muuttua; kun he oppivat riittävästi halutakseen muuttua, tai kun he saavat vastaanottaa riittävästi kyetäkseen muuttumaan. "Tajusin, että minua sattuu niin paljon, että minun täytyy muuttua!
"Haluan, Herra", vastasin.
Jeesus sanoi: "Sinun ongelmasi on se, että et rakasta itseäsi riittävästi kokeaksesi olevasi kolmenkymmenen tuhannen dollarin arvoinen. Pelkäät, että jos tuo antelias kaveri oppii tuntemaan sinut, hän katuu antamistaan. Sen vuoksi et halua päästää häntä lähelle sinua."
Ahdistukseni syveni. En enää voinut kieltää, ettenkö tarvinnut apua. Kysyin, mitä minun pitäisi tehdä.
"Opettele rakastamaan itseäsi yhtä paljon kuin Minä rakastan sinua. Kun se tapahtuu, odotat myös muiden ihmisten rakastavan sinua enemmän sitä mukaa kun he oppivat tuntemaan sinut paremmin." Hän vastasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti